Jooh. Eilen heräsin jälleen kalvavaan ahmimishimoon mutta hotenkin ihmeellisesti sain pysyttyä rauhallisena enkä paniikissa alkanut mättää ruokaa naamaan. Menin jo kahdeksalta sänkyyn lukemaan kirjaa kun valveilla olo oli vaan yhtä tuskaa. Ahmimispiru ei meinannut hellittää hetkeksikään millään konstilla. Eilen en siis kuitenkaan ahmimaan päätynyt.

Tänään oli aikainen herätys kun oli lääkäri + piikkipäivä. Aamupalan syöminen myöhästyi reilun kolme tuntia, siinä vaiheessa kun mussutin banaania oli jo kauhea nälkä ja se perkuleen ahmimishimo päällä. Lohkoin sitten kaksi bataattia ja laitoin uuniin paistumaan. Söin kaiken kun bataatit olivat kypsiä.. Olisipa jäänyt siihen mutta maattuani masentuneena sohvalla muutaman tunnin yhtäkkiä vaan tilasin pitsan ja kun se saapui söin sen kokonaan. Jonkinlaisen ajatusketjun olen käynyt läpi jotta tähän tilanteeseen ollaan päädytty. Niin siinä kävi että ahmimismörkö voitti tänään ja minä hävisin.

Tämän ansiosta huomenna onkin sitten tiukat paikat kun palaan takaisin normaaliin ruokarytmiin. Paitsi tajusin juuri että lounasaikaan minulla on tapaaminen hoitajan kanssa ja sen jälkeen olen sopinut meneväni kaverille. Voihan kökkö. Ehkä saisin ehkäistyä mahdollista ilta-ahmimista jos otan mukaan vaikka banaanin evääksi. Ettei tule sellaista seitsemän tunnin taukoa syömisten väliin.

Jänskättää ihan sikana tuo kaverille menokin. Olen viimeksi mennyt uuden ihmisen luo.. viime kesänä varmaankin. Ei tule harrastteua usein koska ahdistaa niin moni juttu kodin ulkopuolella liikkumsessa. Ensinnäkin miten kaverille pääsee, onko liian pitkiä kävelymatkoja tai jouituisiko käyttämään bussia? Missä kerroksessa asunto on? Hissiä en uskalla käyttää koska hissikammo ja jos asunto on yläkerroksissa hävettää kun hengästyn puolikuoliaaksi rappusissa. Millaisia huonekaluja asunnossa on? Uskallanko istua minkään päälle? Kuinka ahdas koppi vessa on, mahdunko sinne jos pissattaa? Kaikkia tälläisiä huolia ja pelkoja on mieli täynnä ja siihen lisämotivaattoriksi se että kävellessä, liikkuessa ja seisoessa selkää särkee niin kovaa että itku meinaa tulla ja jalat lähteä alta.

Päätin kuitenkin että mun on vaan alettava tekeen asioita erilailla kuin aikaisemmin, koska aikaisemmat metodit on saaneet musta pelokkaan ja läskin. Haluan elää nyt, eikä sitten kun olen laihtunut x määrän kiloja. Uskallus tehdä asioita on oltava nyt eikä tulevaisuudessa. Varmasti kuulostaa hölmöltä että kivoille ihmisille meneminen pelottaa, mutta kun!! En tiedä miksi panikoin, kun todellakin ihmiset keiden luokse olen menossa ovat varsin kivoja kamuja ja ovat kyllä tietoisia mun koosta ja muutenkin siitä millainen olen. Että ei se niille yllätyksenä tule jos hengästyn rappusissa. :D Mitähän mä oikein kuvittelen. :D

Faktahan on myös että en mä täs kotona istumalla parempaa fyysistä kuntoa saa. Ei se maagisesti ilmesty vain siksi että mä haluan ja toivon. Vituttaa joka kerta kun liikkuu että on näin lihava ja hengästyy ja selkään sattuu. Tänään tuolla kävellessä kuitenkin vihdoin alkoi upota tajuntaan se että mun on nyt kärsittävä kipua ja epämukavuutta jotta tulevaisuudessa olisi aika milloin mä kykenen vaikkapa sitomaan ne kengännauhat.

Oon ollut jotenkin niin luovuttanut kaiken suhteen että en ole todellakaan viitsinyt edes yrittää mitään. Aina mennään sieltä missä aita on matalin, koska "enhän mä osaa / pysty / onnistu kuitenkaan". Ihan kauheeta kuraa ja itsensä vähättelyä ja pidättelyä. Mitä sitten jos olis helpompi vaan istua sohvalla ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Eikä se itseasiassa ole helppoa, ihan koko ajan mua piiskaa se ajatus että mun täytyy tehdä itselleni jotain, asiat ei voi jatkua näin. Sitten sitä masentuu ja ahdistuu kun tauotta tulee tuota viestiä ja toinen puoli hokee että et onnistu kuitenkaan kun olet niin säälittävä paska. Jostain tuolta välistä mun on kai löydettävä uusi oma tie. Rautalangasta väännän itselleni viestiä: osaat, pystyt, onnistut. Kunhan vain yrität!

Tjaah. Taisi tulla sekavaa avautumista tästä, on vaan niin tunnekuohu päällä. Kirjoittaminen tuntuu tosin hieman helpottaneen oloa.